Muistelmia 1920-1930 -luvun ajalta

Suomies

Otteita Tahvo Koskisen (s. 1909) kirjoitelmasta ”Muistelmia Suomiehen kylän oloista ja elämästä 1920-1930 luvun ajalta.”
Väliotsikot: Leena Heikkilä

Torpat ja talot

Nurmijärven historiassa kerrotaan, että täällä Suomiehellä on ensimmäinen Raalan kartanon torpista ollu jo 1600 -luvulla. Samaten siellä mainitaan, että kartanossa on toiminut voutina ainakin vuoteen 1656 Heikki Sipinpoika Suomies-niminen mies. On sellainen mahdollisuus, että tämä sama henkilö olisi ennen Raalaan siirtymistään tai sen jälkeen pitänyt täällä Suomiestorppa 1:tä. Olisiko kylä saanut siitä nimensä? Samaa torpaa on 1700-luvulla pitänyt kolme Jaakko-nimistä isäntää peräkkäin, isä, poika ja pojanpoika. Viimeinen heistä kuoli 1817. Torppia tuli lisää 1700 luvun lopulla. Nämä neljä torppaa kahen mäkitupa-asunnon kanssa muodostivat alkuperäisen Suomiehen kylän nykyisen Jaakkolan talon läheisyydessä. Tämä tiheästi rakennettu kylä säilyi aina 1904 asti. Silloin Raalan kartano myi suurimman osan torpistaan itsenäisiksi taloiksi. Näin hajosi tämä vanha kyläyhteisö, talot rakennettiin uusile paikoille.

Nukarin kylän pohjoispuolella Tuusulan maantien ja Vantaanjoen välissä oli lähes 400 hehtaarin suuruinen metsämaa. Entisen Henriksbakan rälssisäterin maita Raalan omistuksessa. Tämän alueen Raalan silloinen omistaja, kunnallisneuvos Rönqvistpalstoitti 1904. Näistä muodoistui 11 uuttataloa. Rantakulmantien varrella Nukarilta päi tullessa ovat Pohjola, Nurmela, Kotiranta, Kataja, Harju, Tapiola ja Rantala. Tuusulan maantien läheisyydessä ovat Sopusalo, Sulola, Taitola ja Vierusta. Tämän Vierustan talon paikalla on aiemmin ollut Henriksbakan rälssisäterin talo.

Kaikille näille uusille pastoille löytyi ostajat. Ensimmäisenä olivat kaksi Helsingistä tullutta maalaria, Kaipainen ja Maaranen. He ostivat yhdessä Tapiolan nimisen palstan. Toinen heistä, Maaranen, lähti parin vuoden kuluttua takaisin Helsinkiin. Viimeisenä näistä palstoista jäi myytäväksi Harju. Sen osti ja rakensi entinen Vilhelmsbergin talon isäntä, minun äitini isä Herman Laine. Hän muutti tänne Harjulle asumaan vasta 1912.

Vuosisadan vaihteesa oli Raalan kartanon mailla ollut suuret metsähakkuut. Janakkalasta asti oli täällä ajomiehiä talvisin töissä. Raala omisti Nukarilla sahan, jossa tukit sahattiin laudoiksi ja lankuiksi. Paperipuut uitettiin jokea myöten Helsinkiin, jossa ne merellä lastattiin Englantiin meneviin laivoihin. En tiedä mistä nämä uudet asukkaat saivat rakentamiseen tarvittavan puutavaran. Mutta kyllä vain kaikkiin taloihin saatiin vähitellen tärkeimmät rakennukset tehdyiksi. Pieniä ja vaatimattomia ne olivat, mutta toimeen tultiin. Ensimmäiseksi rakennetut saunat olivat osaksi savusaunoja.

Täällä jokivarrella oli joitakin pieniä niittyjä, joista Nukarin kylän torpparit kävivät kesäisin niittämässä heinää. Talvella ajoivat jäätä myöten pois. Näistä niityistä uudet asukkaat saivat auralla peltoa vähän pienemmällä työllä. Suuri osa oli kuokalla raivattava, kun mitään raivauskoneita ei ollut.

Nurmijärveläinen vai hyvinkääläinen?

Vuonna 1920 oli Suomiehen koulupiirin asukkailla vireillä ajatus päästä muuttamaan Nurmijärven kunnasta Hyvinkään kuntaan. Silloin suuntautui kaupanteko enemmin lähempänä oleviin Hyvinkään kauppoihin ja torille. Samaten oli lääkäri ja apteekki lähimpänä. Asiaa eteenpäin viemään hankittiin asianajaja ja rahaa hänelle kerättiin asian hoitamiseen. Nurmijärven kunta puolestaan pisti vastaan koko eroamistouhua. Jostain syystä kävi sitten niin, ettei koko koulupiirin erosta tullut mitään. Sofiebergin kartano kuuluin silloin vielä Nurmijärveen ja oli mukana tässä anomuksessa. Nyt kartanon omistaja hankki itselleen oman asianajajan ja Sofieberhin alue liitettiin Hyvinkään kuntaan.

Joskus 50-luvulla tuli Uudenmaan lääninvirastosta yllättäen Suomiehen koululle kysely, vieläkö täällä oltiin koulupiirin kunnanvaihdota kiinnostuneita. Läänin kansliassa oli kai joku uusi virkamies löytänyt Suomieheläisten vanhoja asiapapereita ja laittoin asian uudestaan vireille. Täällä olivat olosuhteet muuttuneet Nurmijärven eduksi. Kyläläisten mielipide oli se, ettei enää ollut syytä muuttaa Suomiehen koulupiiriä Hyvinkään kuntaan. Niinpä asiasta ilmoitettiin kyläläisten kielteinen vastaus läänin hallitukseen. Asia raukesi tähän.

Sähkö Suomiehelle saatiin heti Nurmijärven sähkölaitoksen perustamisen yhteydessä vuonna 1919. Ensimmäiset puhelimet muistaakseni 20-luvun alkupuolella. Kansakoulu tänne kylälle valmistui vuonna 1916 syksyllä. Siihen asti käytiin Nukarin kylän ja osittain Hyvinkään kylän kansakoulussa. Ensimmäisenä opettajana Suomiehellä toimi Urho Alanko, oman pitäjän miehiä.

Kolme tietä

Täällä Rantakulmalla on tiden laittoariitänyt tarpeeksi asti. Kaikki kolmetietä, Nukarille, Jokelaan ja Suomiehen koululle, ovat olleet tarpeellisia. Nukarilla käytiin myllyssä, ja siellä oli saha, Jokalaan ajettiiin maito asemalle ja Suomiehen tien kautta käytiiin Hyvinkäällä. Rantakulmantie (entinen hakatie) oli keväisin täysin käyttökelvoton. Rekikelien aikana piti myllyssä jauhattaa eläimille jauhoa varastoon, että pääsi pahimman kelrikon yli. Vuonna 1924 ryhdyttiin näitä huonoja teitä oikein tositeolla parantamaan. Kaikille tieosakkaille jaettiin jokaisen käytön mukainen tie-osuus kunnossa pidettäväksi. Kun ensin oli saatu kivien raivaus ja tieojat kaivetuksi, talvinen soran ajo oli suurin urakka.

Vuosien mittaan saatiin tiet vähitellen kohtalaisen hyvään kuntoon. Joskus 60-luvulla Suomiehen ja Rantakulman tiet saatiin kunnanteiksi ja myöhemmin valtion paikallisteiksi. Kun vielä Ventonemi tajoutui ajamaan maidot autolla Helsinkiin jäi Jokelan tien käyttökin vähiin. Näin päästiin vähitellen eroon monivuotisista teiden kunnossapitotöistä.

Hevosajosta maitoautoon

Maidon ajossa Jokelaan oli kesäisin maitokuskien harmina tiellä olevat monilukuiset portit. Silloin kävivät hevoset ja joutokarja metsälaitumilla. Talojen rajat ja pihat oli tämän vuoksi aidattu. Rantalasta radanvarteen mennessä oli tällä välillä 6 porttia. Jokelan tieltä ne portit joskus 30-luvun lopulla hävisivät.

Suuri helpotus maidon lähettämiseen oli, kun Ventoniemi 50-luvun alussa tarjoutui viemään maidot autolla. Meillä maidonlähettäjillä oli Rantalassa kokous, jossa pohdittiin asiaa kovasti. Uskalletaanko vanhasta tutusta hevosajosta siirtä uuteen ja mielestämme epävarmaan autokuljetukseen. Pelättiin että talvella menee tiet umpeen, auto ei pääse aikanaan kulkemaan. Maidot jäätyy ja postikin jää tulematta. ”No voittehan te kokeilla sitä autokuljetusta”, sanoin mukana ollut Rantalan vanha isäntä, Eemeli-pappa. Väinö Ventoniemi, joka oli siellä kokouksessa mukana, hymyili meille ja sanoi: ”ei siitä autokuljetuksesta ole vielä kukaan luoupnut, eikä muuttanut takaisin hevospeleihin”.

Ja niinhän se asia olikin. Kaikki olivat tyytyväisiä, kun alkuun päästiin. Postin kulkukin järjestyi. Rantalan aitan seinään laitettiin nimilista postinhakuvuoroista. Seuraava vaihe oli kun, postiauto toi arkipäivisin postin nipussa Rantalaan. Lehdet haettiin silloin sunnuntaisin Jokelasta. Ja nyt on posti tullut jo pitkän aikaa jokaisen omaan postilaatikkoon.

Suomiehen seurat

Maamieseuran iltamissa ja kesäjuhlissa oli nuoriso-osasto innokkaasti ohjelmien järjestäjänä mukana, samoin itsenäisyyspäivän ja äitienpäivän juhlissa. Näytelmien esittäminen oli yksi osaston harrastuksiin kuuluvia osia. Käytiinpä kerran Nukarin ja Hyvinkään kylän työväentalolla iltamia pitämässä. Nuoriso-osaston alkuaikoina ilmestyi seuran jäsenten aikaansaama oma julkaisu ”Suonraivaaja”. Kokouspaikkana oli ensin kansakoulu, myöhemmin Jätinlinnna. Nuoriso-osaston keskuudesta lähti ensimmäisenä rohkea ajatus liikkeelle saada oma seurantalo paikkakunnalle. Tähän asti oli kansakoulu ollut ainoa paikka, mihin voitiin suuremmalla joukolla kokoontua Kesällä 1928 piti maamiesseura kesäjuhliensa yhteydessä arpajaiset talon rakentamisen hyväksi. Ne pidettiin Vantakorven talon heinäladossa. Aiemmin seuran kesäjuhlia pidettiin Jaakkolan talon puimaladossa. Jonkinlainen alku niistä arpajaisista saatiin talon rakennusrahastoon.

Tukkitalkot pidettiin syystalvella 1928, ja Nukarin sahalla niistä sahattiin lautoja. Keväällä 1929 tehtiin urakkasopimus talon rakentamisesta. Loppukesällä pidettiin juhlalliset talon vihkiäiset.

Lähellä seurantaloa on jääkauden aikana syntynyt harvinainen luonnonnähtävyys, pyöreistä kivistä muodostunut noin 250 metriä pitkä ja 30-40 metriä leveä tasainen kivikatu. Sitä on sanottu Jätinkaduksi. Tästä sai uusi seurantalo nimen Jätinlinna.

Turvepehku

20-luku oli paikkakunnalla työn ja toimen aikaa monessakin asiassa. Tällöin perustettiin Suomiehen turvepehku-niminen yhtiö. Siinä olivat osakkaina Suonrannan, Eerolan ja Rantalan talojen isännät sekä opettaja Vilho Mustala. Yhtiön tarkoitus oli nostaa, kuivattaa ja paalata turvepehkua rakennusten lämpöeristystä varten. Hirsirakennusten tilalle oli tulossa lautarakennuksia. Näihin tarvittiin lämpöeristeitä aikaisempaa käyttöä enemmän. Eerolan talosta yhtiö osti määräalan suora.

Tehdasrakennus rakennettiin suon laitaan kovalle malle. Sinne hankittiin sähkövoimalla käyvät turvepehkun repimis- ja paalauskoneet. Suo ojitettiin säännöllisiin sarkoihin ja keskelle rakennettiin kapea raiteinen rillirata pehkun siirtämistä varten tehdasrakennukseen. Samoin tehtiin olkikattoisia riukuseinäisiä latoja kuivan pehkun säilyttämiseen.

Turve nostettiin syyskesällä terävillä lapioilla (piuhoilla) suon pinnalle levälleen kuivumaan. Siitä se seuraavana keväänä kökättiin noin metrin korkeisiin ristikko kasoihin kuivumaan, josta ne kannettiin latoihin. Kaikki tämä homma, nosto, levitys, kökkääminen ja latoihin kanto, oli käsityötä. Tällainen suo on useimmiten juhannukseen asti jäässä. Sentähden turpeen nosto syksyllä oli tärkeää, ettei alkukesän parhaat kuivausilmat mennet hykkaan.

Yhtiö sai toimintansa hyvään alkuun, kun koko maailmaa alkoi ravistella ennen kokematon pula-aika. Tämän Yhdysvalloissa tapahtneen pörssiromahduksen vaikutus ulottui Suomeen 30-luvun alussa. Rakennustoiminta pysähtyi melkein kokonaan. Turvepehkun hinta putosi ja kauppa kävi huonosti. Kun lama-ajan jälkeen rakennustoiminta alkoi vilkastua, ei turvepehku käynyt enää entiseen tapaan kaupaksi.

Teollisuus oli alkanut tuottaa erilaisia levyjä rakennusten erityisaineiksi. Turvepehku ei kyennyt hinnoissa kilpailemaan näiden levyjen kanssa. Vähitellen loppui yhtiön osakkaiden kiinnostus koko hommaan. Eerolan isäntä Valtteri Suomela osti yhtiön toisten osakkaiden osuudet itselleen. Hän jatkoi tehtaan toimintaa omana yrityksenään jonkun aikaa. Näin loppui suurin odotuksin aloitettu yritys rakennusalalla tapahtuneisiin suuriin muutoksiin.

Sotien jälkeen oli vielä uusi yritys Suomiehen suon turvevarastojen hyödyntämiseen. August Laitila ja Eino Palander ostivat Jaakkolan talosta 10 hehtaarin suopalstan. Tarkoitus oli sama kuin aiemmin Suomiehen turveyhtiöllä, nostaa turvetta teollisuuden käyttöön. He tekivät kahtena kesänä lujasti töitä. Ojittivat puolet alueesta 1/2 hehtaarin lohkoihin, rakensivat olkikattoiset kuivausladot joka lohkolle ja kaivoivat viemärijan veden poistamiseen.

Vuorenteko Jokelasta teki heille turvepehkun repijän. Tähän kuitenkin jostain syystä yritys loppui. Suurimman osan näistä ojitetuista palstoista ostivat paikkakunnan talolliset, jotka nostivat niistä pehkua omiin navettoihin kuivikkeiksi.

Harjulla maaliskuussa 1990
Tahvo Koskinen